Kello ja heiluri

Olen ollut kaksi päivää paikassa, jossa kukaan ei tunne minua. Neljä päivää vielä jäljellä.

Kun kukaan ei tunne, on kannettava mukanaan kaikkea, mitä haluaa toisten tietävän tai huomioivan. Kukaan ei tiedä, mikä keskustelunaihe satuttaa minua tai toisaalta saa minut puhkeamaan sietämättömään monologiin. Kukaan ei arvaa, miksi hymyilin juuri tuolle vitsille ja toiselle tuhahdin, ellen erikseen selitä. Kukaan ei kuule puheessani alaviitteitä sen kummemmin kuin hymiöitäkään. Kukaan ei ilahdu saapumisestani paikalle, mutta eipä kukaan petykään ennen kuin avaan suuni. Kukaan ei kaipaa jos vetäydyn taustalle, kukaan ei peräänny kunnioittavasti kauemmas kuuntelemaan jos avaan suuni tietystä aiheesta, kukaan ei vertaa tekemisiäni siihen mitä tein silloin kerran tai viime viikolla. Olo on orpo mutta samalla hieno, irtonainen, vapaasti liikkumaan pääsevä.

Etukäteen suunnittelin laiskasti kehittäväni tälle viikolle jonkinlaisen salaperäisen ja huikentelevan pariisitaridentiteetin, mutta käytännössä olen tietenkin käyttäytynyt samalla tavalla kuin aina muulloinkin (paitsi että uskaltauduin tänään solmimaan turvakaulahuivistani turbaanin ja huomasin pitäväni siitä). Se on silti vähän eri tapa, kun sitä ympäröi vieras paikka ja vieras yhteisö. Seuraukset olivat alkuun itsellenikin jatkuvia yllätyksiä. Tänään alkoi ilmassa kuitenkin olla merkkejä tutustumisesta ja asemien juurruttamisesta. Kaksi päivää tunteneiden kesken alkaa pienessä mittakaavassa jo tapahtua ihan samoja asioita kuin kaksikymmentä vuotta tunteneiden: olettamista ja oletuksen mukaan käyttäytymistä, odottamista, pettymistä ja rentoutumista.

Mitä tunteminen muuta onkaan kuin rentoutumista, skarppaamasta lakkaamista, vähemmällä pääsemään pyrkimistä ja silti eikun juuri siksi rauhassa olemista, lepäämistä jonkin varassa.

Sankariaikaa (hongat huminoi)

Luin lumoutuneena Nuori Voima -lehden numeron 5/2006. Sen teemana oli 1990-luku ja formaattina Georges Perecin teoksen Je me souviens inspiroima muistelusluettelo. Lehden tekijöiden listoissa henkilökohtaiset ysärimuistot yhtyvät ja lomittuvat maailmanpolitiikan ja populaarikulttuurin merkkihetkiin. Kiehtovasti ja liikuttavasti ne omakohtaiset muistuttavat toisiaan lopulta melkein enemmän kuin julkisesti jaetut. Yhtenä syynä on tietysti sekin, että kirjoittajat ovat koko lailla samanikäisiä. Tarkemmin sanottuna koko lailla minun ikäisiäni.

1990-luvulle sijoittuvat ne tapahtumat ja valinnat, joiden johdosta minusta ei tullut Nuoren Voiman tilaajaa, avustajasta puhumattakaan. Tämänkin numeron luin vasta tänä keväänä. Siitä lähtien on takaraivossani kehrääntynyt kokoon oma versioni. Kerrankin en edes yrittänyt keksiä jotain normista nokkelasti poikkeavaa, vaan kolusin valmiiksi tallatun polun jokaisen mutkan.

Tämä on niitä listoja, jotka eivät voi koskaan tulla valmiiksi. Päästän sen käsistäni nyt, vaikka/koska/mutta yhtä hyvin sen olisi voinut julkaista eilen tai ensi vuonna.

Muistan

lukeneeni ihan vääriä kirjoja
lähetelleeni tosikkomaisia mielipidekirjoituksia Helsingin Sanomien yleisönosastoon
tirauttaneeni velvollisuudentuntoisen kyynelen, kun River Phoenix kuoli
etten edes huomannut Kurt Cobainin kuolemaa

Muistan

kuinka piirtelin, kirjailin, painoin ja applikoin silmänkuvia kaikkialle
kuinka Freddie Mercuryn kuolema välillisesti aiheutti ensimmäisen kielisuudelmani
kuinka soitin Englannista kotiin ja isä kertoi Neuvostoliiton hajonneen sitten viime puhelun
kuinka näin lööpit 800 hukkuneesta ja Viron lipun puolitangossa mutten ymmärtänyt niiden liittyvän toisiinsa
kuinka S puri minua silmäkulmaan ja aavistin jonkin hurjan viimein alkavan

Muistan

kuinka kirjoitin kuusi laudaturia ja kuinka viimein lakkasin odottamasta, että se vaikuttaisi jotenkin johonkin
kuinka tajusin vasta jälkeenpäin, että minua oli yritetty iskeä sosiologian peruskurssilla Franzenian luentosalissa
kuinka siivousfirman työpyjama teki minusta näkymättömän
kuinka päädyin puolivahingossa takaportin kautta ammattiin, josta en edes tiennyt lukuisten ihmisten turhaan haaveilevan
kuinka rysähdin vasten Tamperetta
kuinka etsin kaikkialta yhteenkuuluvuuden tunnetta edes jonkun kanssa
että 80-lukulainen työmoraali närkästytti minua

Muistan

ensimmäisen sydänsurun ja miten se tuntui ruumiissa asti
ensimmäisen rakkauden, johon sain vastakaikua, ja miten se täytti solujen välitkin
musiikkivideot Fool’s Garden -yhtyeen kappaleesta Lemon Tree, The Connelsin kappaleesta Seventy-four, seventy-five ja Crash Test Dummiesin kappaleesta Mmm Mmm Mmm.
valtavat villapaidat, isot kolhot kengät ja ukin vanhan nahkatakin
ystävän ominaistuoksun, jossa yhdistyivät Body Shopin Dewberry-hajuvesi ja salaa poltettu tupakka
Opel Vectran takakonttiin mahtuneen muuttokuorman
ensimmäisen ja toisen humalani, joilla oli väliä viisi vuotta
hassunhauskan oranssipohjaisen kotisivuni internetissä

Nyt kävi, näin

Ajattelin tähän väliin kirjoittaa jotakin ajankohtaista, konkreettista, käytännönläheistä tai ylipäätään johonkin selkeärajaiseen ja minusta riippumatta olemassa olevaan asiaan liittyvää. Halusin nousta tästä nilkkojen ympärillä haaleana huljuvasta nostalgiavellistä edes hetkeksi ja osoittaa, että on minulla mielipiteitäkin. Mutta en keksinyt ainoatakaan.

Ensi numerossa jälleen lisää nuorrrruusmuistoja!

Ohdakkeet, ohdakkeet

I

Mistä voi tietää, mitä oikeasti haluaa? Luulen, että ihmiset, jotka tekevät mitä haluavat, eivät koskaan pysähdy liian pitkäksi aikaa miettimään, haluavatko sitä oikeasti. Ja juuri siihen liian pitkän ajan alarajalle paikantuu ero kahden ihan eri lailla elävän ja ajattelevan ihmisryhmän välillä. Sama koskee oikeastaan kaikkea varmana olemista. Olen aivan varma siitä, että varma voi olla vain asioista, joita ei ole ehtinyt, jaksanut, viitsinyt, raaskinut tai huomannut kyseenalaistaa.

Kerran yritin selittää tätä yhdelle ystävälle ja häkellyin kun hän ymmärsi heti. Teimme yhdessä listat asioista, joista varmasti tiedämme pitävämme. Vai olikohan se "haluavamme" tai "toivovamme"? Joka tapauksessa listasta tuli lyhyt ja melko omituinen. Omassani ei tainnut olla ainuttakaan kohtaa, jonka haluaisin sanoa ääneen. Yksi kerrallaan putosivat pois ja leijailivat ylösalaiseen avaruuteen kaikki ne asiat, joiden nyt ainakin olisin luullut kuuluvan joukkoon.

II

Vähän liian humalassa vai vähän liian selvänä?
Paljon rakasta rihkamaa vai vähän tyylikkäitä tavaroita?
Rohkeus olla raukka vai rohkeus olla... no, rohkea?
Turhan tyly vai liian lauhkea?
Alleviivaus vai ylikävely?
Liaani vai liukumäki?

III

Kunhan halusin käyttää sanaa hereä.