Olen ollut kaksi päivää paikassa, jossa kukaan ei tunne minua. Neljä päivää vielä jäljellä.
Kun kukaan ei tunne, on kannettava mukanaan kaikkea, mitä haluaa toisten tietävän tai huomioivan. Kukaan ei tiedä, mikä keskustelunaihe satuttaa minua tai toisaalta saa minut puhkeamaan sietämättömään monologiin. Kukaan ei arvaa, miksi hymyilin juuri tuolle vitsille ja toiselle tuhahdin, ellen erikseen selitä. Kukaan ei kuule puheessani alaviitteitä sen kummemmin kuin hymiöitäkään. Kukaan ei ilahdu saapumisestani paikalle, mutta eipä kukaan petykään ennen kuin avaan suuni. Kukaan ei kaipaa jos vetäydyn taustalle, kukaan ei peräänny kunnioittavasti kauemmas kuuntelemaan jos avaan suuni tietystä aiheesta, kukaan ei vertaa tekemisiäni siihen mitä tein silloin kerran tai viime viikolla. Olo on orpo mutta samalla hieno, irtonainen, vapaasti liikkumaan pääsevä.
Etukäteen suunnittelin laiskasti kehittäväni tälle viikolle jonkinlaisen salaperäisen ja huikentelevan pariisitaridentiteetin, mutta käytännössä olen tietenkin käyttäytynyt samalla tavalla kuin aina muulloinkin (paitsi että uskaltauduin tänään solmimaan turvakaulahuivistani turbaanin ja huomasin pitäväni siitä). Se on silti vähän eri tapa, kun sitä ympäröi vieras paikka ja vieras yhteisö. Seuraukset olivat alkuun itsellenikin jatkuvia yllätyksiä. Tänään alkoi ilmassa kuitenkin olla merkkejä tutustumisesta ja asemien juurruttamisesta. Kaksi päivää tunteneiden kesken alkaa pienessä mittakaavassa jo tapahtua ihan samoja asioita kuin kaksikymmentä vuotta tunteneiden: olettamista ja oletuksen mukaan käyttäytymistä, odottamista, pettymistä ja rentoutumista.
Mitä tunteminen muuta onkaan kuin rentoutumista, skarppaamasta lakkaamista, vähemmällä pääsemään pyrkimistä ja silti eikun juuri siksi rauhassa olemista, lepäämistä jonkin varassa.
tiistaina 23. kesäkuuta 2009
sunnuntaina 21. kesäkuuta 2009
Sankariaikaa (hongat huminoi)
Luin lumoutuneena Nuori Voima -lehden numeron 5/2006. Sen teemana oli 1990-luku ja formaattina Georges Perecin teoksen Je me souviens inspiroima muistelusluettelo. Lehden tekijöiden listoissa henkilökohtaiset ysärimuistot yhtyvät ja lomittuvat maailmanpolitiikan ja populaarikulttuurin merkkihetkiin. Kiehtovasti ja liikuttavasti ne omakohtaiset muistuttavat toisiaan lopulta melkein enemmän kuin julkisesti jaetut. Yhtenä syynä on tietysti sekin, että kirjoittajat ovat koko lailla samanikäisiä. Tarkemmin sanottuna koko lailla minun ikäisiäni.
1990-luvulle sijoittuvat ne tapahtumat ja valinnat, joiden johdosta minusta ei tullut Nuoren Voiman tilaajaa, avustajasta puhumattakaan. Tämänkin numeron luin vasta tänä keväänä. Siitä lähtien on takaraivossani kehrääntynyt kokoon oma versioni. Kerrankin en edes yrittänyt keksiä jotain normista nokkelasti poikkeavaa, vaan kolusin valmiiksi tallatun polun jokaisen mutkan.
Tämä on niitä listoja, jotka eivät voi koskaan tulla valmiiksi. Päästän sen käsistäni nyt, vaikka/koska/mutta yhtä hyvin sen olisi voinut julkaista eilen tai ensi vuonna.
Muistan
lukeneeni ihan vääriä kirjoja
lähetelleeni tosikkomaisia mielipidekirjoituksia Helsingin Sanomien yleisönosastoon
tirauttaneeni velvollisuudentuntoisen kyynelen, kun River Phoenix kuoli
etten edes huomannut Kurt Cobainin kuolemaa
Muistan
kuinka piirtelin, kirjailin, painoin ja applikoin silmänkuvia kaikkialle
kuinka Freddie Mercuryn kuolema välillisesti aiheutti ensimmäisen kielisuudelmani
kuinka soitin Englannista kotiin ja isä kertoi Neuvostoliiton hajonneen sitten viime puhelun
kuinka näin lööpit 800 hukkuneesta ja Viron lipun puolitangossa mutten ymmärtänyt niiden liittyvän toisiinsa
kuinka S puri minua silmäkulmaan ja aavistin jonkin hurjan viimein alkavan
Muistan
kuinka kirjoitin kuusi laudaturia ja kuinka viimein lakkasin odottamasta, että se vaikuttaisi jotenkin johonkin
kuinka tajusin vasta jälkeenpäin, että minua oli yritetty iskeä sosiologian peruskurssilla Franzenian luentosalissa
kuinka siivousfirman työpyjama teki minusta näkymättömän
kuinka päädyin puolivahingossa takaportin kautta ammattiin, josta en edes tiennyt lukuisten ihmisten turhaan haaveilevan
kuinka rysähdin vasten Tamperetta
kuinka etsin kaikkialta yhteenkuuluvuuden tunnetta edes jonkun kanssa
että 80-lukulainen työmoraali närkästytti minua
Muistan
ensimmäisen sydänsurun ja miten se tuntui ruumiissa asti
ensimmäisen rakkauden, johon sain vastakaikua, ja miten se täytti solujen välitkin
musiikkivideot Fool’s Garden -yhtyeen kappaleesta Lemon Tree, The Connelsin kappaleesta Seventy-four, seventy-five ja Crash Test Dummiesin kappaleesta Mmm Mmm Mmm.
valtavat villapaidat, isot kolhot kengät ja ukin vanhan nahkatakin
ystävän ominaistuoksun, jossa yhdistyivät Body Shopin Dewberry-hajuvesi ja salaa poltettu tupakka
Opel Vectran takakonttiin mahtuneen muuttokuorman
ensimmäisen ja toisen humalani, joilla oli väliä viisi vuotta
hassunhauskan oranssipohjaisen kotisivuni internetissä
1990-luvulle sijoittuvat ne tapahtumat ja valinnat, joiden johdosta minusta ei tullut Nuoren Voiman tilaajaa, avustajasta puhumattakaan. Tämänkin numeron luin vasta tänä keväänä. Siitä lähtien on takaraivossani kehrääntynyt kokoon oma versioni. Kerrankin en edes yrittänyt keksiä jotain normista nokkelasti poikkeavaa, vaan kolusin valmiiksi tallatun polun jokaisen mutkan.
Tämä on niitä listoja, jotka eivät voi koskaan tulla valmiiksi. Päästän sen käsistäni nyt, vaikka/koska/mutta yhtä hyvin sen olisi voinut julkaista eilen tai ensi vuonna.
Muistan
lukeneeni ihan vääriä kirjoja
lähetelleeni tosikkomaisia mielipidekirjoituksia Helsingin Sanomien yleisönosastoon
tirauttaneeni velvollisuudentuntoisen kyynelen, kun River Phoenix kuoli
etten edes huomannut Kurt Cobainin kuolemaa
Muistan
kuinka piirtelin, kirjailin, painoin ja applikoin silmänkuvia kaikkialle
kuinka Freddie Mercuryn kuolema välillisesti aiheutti ensimmäisen kielisuudelmani
kuinka soitin Englannista kotiin ja isä kertoi Neuvostoliiton hajonneen sitten viime puhelun
kuinka näin lööpit 800 hukkuneesta ja Viron lipun puolitangossa mutten ymmärtänyt niiden liittyvän toisiinsa
kuinka S puri minua silmäkulmaan ja aavistin jonkin hurjan viimein alkavan
Muistan
kuinka kirjoitin kuusi laudaturia ja kuinka viimein lakkasin odottamasta, että se vaikuttaisi jotenkin johonkin
kuinka tajusin vasta jälkeenpäin, että minua oli yritetty iskeä sosiologian peruskurssilla Franzenian luentosalissa
kuinka siivousfirman työpyjama teki minusta näkymättömän
kuinka päädyin puolivahingossa takaportin kautta ammattiin, josta en edes tiennyt lukuisten ihmisten turhaan haaveilevan
kuinka rysähdin vasten Tamperetta
kuinka etsin kaikkialta yhteenkuuluvuuden tunnetta edes jonkun kanssa
että 80-lukulainen työmoraali närkästytti minua
Muistan
ensimmäisen sydänsurun ja miten se tuntui ruumiissa asti
ensimmäisen rakkauden, johon sain vastakaikua, ja miten se täytti solujen välitkin
musiikkivideot Fool’s Garden -yhtyeen kappaleesta Lemon Tree, The Connelsin kappaleesta Seventy-four, seventy-five ja Crash Test Dummiesin kappaleesta Mmm Mmm Mmm.
valtavat villapaidat, isot kolhot kengät ja ukin vanhan nahkatakin
ystävän ominaistuoksun, jossa yhdistyivät Body Shopin Dewberry-hajuvesi ja salaa poltettu tupakka
Opel Vectran takakonttiin mahtuneen muuttokuorman
ensimmäisen ja toisen humalani, joilla oli väliä viisi vuotta
hassunhauskan oranssipohjaisen kotisivuni internetissä
perjantaina 19. kesäkuuta 2009
Nyt kävi, näin
Ajattelin tähän väliin kirjoittaa jotakin ajankohtaista, konkreettista, käytännönläheistä tai ylipäätään johonkin selkeärajaiseen ja minusta riippumatta olemassa olevaan asiaan liittyvää. Halusin nousta tästä nilkkojen ympärillä haaleana huljuvasta nostalgiavellistä edes hetkeksi ja osoittaa, että on minulla mielipiteitäkin. Mutta en keksinyt ainoatakaan.
Ensi numerossa jälleen lisää nuorrrruusmuistoja!
Ensi numerossa jälleen lisää nuorrrruusmuistoja!
torstaina 18. kesäkuuta 2009
Ohdakkeet, ohdakkeet
I
Mistä voi tietää, mitä oikeasti haluaa? Luulen, että ihmiset, jotka tekevät mitä haluavat, eivät koskaan pysähdy liian pitkäksi aikaa miettimään, haluavatko sitä oikeasti. Ja juuri siihen liian pitkän ajan alarajalle paikantuu ero kahden ihan eri lailla elävän ja ajattelevan ihmisryhmän välillä. Sama koskee oikeastaan kaikkea varmana olemista. Olen aivan varma siitä, että varma voi olla vain asioista, joita ei ole ehtinyt, jaksanut, viitsinyt, raaskinut tai huomannut kyseenalaistaa.
Kerran yritin selittää tätä yhdelle ystävälle ja häkellyin kun hän ymmärsi heti. Teimme yhdessä listat asioista, joista varmasti tiedämme pitävämme. Vai olikohan se "haluavamme" tai "toivovamme"? Joka tapauksessa listasta tuli lyhyt ja melko omituinen. Omassani ei tainnut olla ainuttakaan kohtaa, jonka haluaisin sanoa ääneen. Yksi kerrallaan putosivat pois ja leijailivat ylösalaiseen avaruuteen kaikki ne asiat, joiden nyt ainakin olisin luullut kuuluvan joukkoon.
II
Vähän liian humalassa vai vähän liian selvänä?
Paljon rakasta rihkamaa vai vähän tyylikkäitä tavaroita?
Rohkeus olla raukka vai rohkeus olla... no, rohkea?
Turhan tyly vai liian lauhkea?
Alleviivaus vai ylikävely?
Liaani vai liukumäki?
III
Kunhan halusin käyttää sanaa hereä.
Mistä voi tietää, mitä oikeasti haluaa? Luulen, että ihmiset, jotka tekevät mitä haluavat, eivät koskaan pysähdy liian pitkäksi aikaa miettimään, haluavatko sitä oikeasti. Ja juuri siihen liian pitkän ajan alarajalle paikantuu ero kahden ihan eri lailla elävän ja ajattelevan ihmisryhmän välillä. Sama koskee oikeastaan kaikkea varmana olemista. Olen aivan varma siitä, että varma voi olla vain asioista, joita ei ole ehtinyt, jaksanut, viitsinyt, raaskinut tai huomannut kyseenalaistaa.
Kerran yritin selittää tätä yhdelle ystävälle ja häkellyin kun hän ymmärsi heti. Teimme yhdessä listat asioista, joista varmasti tiedämme pitävämme. Vai olikohan se "haluavamme" tai "toivovamme"? Joka tapauksessa listasta tuli lyhyt ja melko omituinen. Omassani ei tainnut olla ainuttakaan kohtaa, jonka haluaisin sanoa ääneen. Yksi kerrallaan putosivat pois ja leijailivat ylösalaiseen avaruuteen kaikki ne asiat, joiden nyt ainakin olisin luullut kuuluvan joukkoon.
II
Vähän liian humalassa vai vähän liian selvänä?
Paljon rakasta rihkamaa vai vähän tyylikkäitä tavaroita?
Rohkeus olla raukka vai rohkeus olla... no, rohkea?
Turhan tyly vai liian lauhkea?
Alleviivaus vai ylikävely?
Liaani vai liukumäki?
III
Kunhan halusin käyttää sanaa hereä.
sunnuntaina 31. toukokuuta 2009
I feel numb, too much is not enough
Vielä hetken on toukokuu. Tässä toukokuussa (tarkemman ajankohdan olen unohtanut) tuli kuluneeksi kaksikymmentä vuotta siitä, kun elämäni sai suunnan kohti sitä mitä se on nyt.
Asioita, jotka U2-yhtyeen Rattle & Hum -kiertuedokumentin näkeminen sai tapahtumaan eri tavalla kuin ne muuten luultavasti olisivat minulle tapahtuneet
1. Fani(t)us
Tunsin fani-sanan jo ennen kuin menin lahtelaiseen elokuvateatteriin tuona iltana, ja osasin varmaan aika nopeasti sieltä ulos tultuani määritellä tulleeni U2-faniksi. Fanius toimi sen jälkeen useita vuosia monien tekemisteni ja ajatusteni motiivina. Olen ottanut tyynesti tai melko tyynesti vastaan sanan pilkalliset konnotaatiot, ja isona olen jopa lukenut faniuden teoriaa. Minusta fanius on ennen kaikkea jalansijan löytämistä: oman kohdan sijoittamista johonkin, piirin pienentämistä ympärillä, ei-toivottujen toisten työntämistä kauemmas.
2. Musiikin merkitys
Värähdän vieraudentunteesta ajatellessani, millainen ihminen olisin nyt, jos populaarimusiikki olisi minulle pelkkää hittiradiokanavan liisteröimää tapettia. U2 teki minusta valikoivan, kriittisen ja maun monista merkityksistä tietoisen musiikinharrastajan. Oli haikea joskin ehkä objektiivisesti ottaen onnekas hetki, kun yhtye itse aikanaan putosi alati kapenevan musiikkimakuni ulkopuolelle. Siirryttyäni pianomenuettien velvollisuudentuntoisesta veivaamisesta kitaran rääkkäämiseen sain myös ensi kertaa kokea soittamisen iloa. Muutaman kerran jopa yhdessä soittamisen iloa, joka on iloista ylimpiä. Musiikki myös otti vastaan tunteita. Iässä, jossa tunteet olivat paljon itseä isompia ja niiden tunteminen pelottavaa, tuli musiikista viileä kaiuton avaruus, johon eläimellisinkin tuskanhuuto katosi.
3. Yleissivistys
Olisin kenties kuullut Bob Dylanista, Allen Ginsbergistä tai Pohjois-Irlannin tilanteesta aikanaan ilman U2:stakin, mutta samanlaisella vimmalla olisin tuskin pyrkinyt niihin perehtymään.
4. Ystäväpiiri
Ihan ensin tähän uuteen uskoon hurahtaminen teki minusta entistäkin yksinäisemmän, kun epämääräisen ulkopuolisuuden sijasta tunsin selkeää poikkeavuutta koulukavereiden joukosta. Mutta juuri faniminäni oli tarpeeksi rohkea julkaistakseen sen huomiota herättävän kirjeenvaihtoilmoituksen, johon vastanneet olivat harjoittaneet joukosta poikkeamisen taidetta jo pitempään ja opastivat minua tiellä eteenpäin. Myöhemmin rippileirillä soluttauduin U2-triviatietämykseni avulla itseäni suositumpien ihmisten porukkaan, jonka jäsenten keskuudessa nautin yhä vielä luottamusta ja nyttemmin myös alkoholia.
5. Yhteiskunnallinen tiedostaminen
Nykyisin hieman myötähäpeän Bonon palopuheita, mutta ilman niitä en olisi tullut tietoiseksi Amnestyn kaltaisten kansalaisjärjestöjen toiminnasta enkä ehkä hahmottaisi esimerkiksi politiikkaa juuri siitä kulmasta kuin nyt hahmotan. Ehkä vieläkin merkittävämpää oli kuitenkin se feminismin esiaste, jolle fanius sai ajatteluni kipuamaan. Poikienhan kuuluu haluta tulla idoliensa kaltaisiksi, kun taas tyttöjen kuuluu haluta mennä naimisiin näiden kanssa. Realistisena tyttönä päättelin nopeasti, ettei Bono tai edes The Edge missään olosuhteissa huolisi minua puolisokseen. Toisaalta en myöskään oppinut soittamaan kunnolla ja sävellysyritykseni olivat säälittäviä; tästä dilemmasta lasken lähteneeksi kehitykseni kohti sukupuolisensitiivistä todellisuuskäsitystä.
6. Tyttönä oleminen
No, en minä silti ihan kertaheitolla päässyt romanttisista haaveistani. Saksalainen kirjeystävä lähetti repaleisen A3-kokoisen julisteen, jonka ääressä hengitykseni kiivastui. Vielä sitä lierihattuakin enemmän rakastuin kyllä Bonon humaaniuteen ja hänen pudottelemiinsa nenäkkäänvilpittömiin sloganeihin. Ei meidän koulun pojat vaan. Faniuden - kuten kuulemma hevosharrastuksenkin - pitäisi ilmeisesti olla turvallinen tapa käsitellä orastavia tunnekuohuja vastakkaista sukupuolta kohtaan. Aikuisena olen kuitenkin kerran toisensa jälkeen haksahtanut muusikonrenttuihin.
7. Joukkoon kuuluminen
Kymmenien tuhansien samanmielisten kanssa stadionilla ulvominen on ammoisista ajoista asti herättänyt ihmisissä uskoa, toivoa ja vallankumousmielialaa. Ellen olisi saanut kokea sitä (kolmeen kertaan), olisin joku muu.
8. Englannin kieli
Jossakin lienee yhä tallessa kuuden liuskan lista sanoista, jotka piti etsiä sanakirjasta tämän Rolling Stonen Bono-haastattelun dekoodaamiseksi. Myös laulunsanojen (Dislocation! Separation! Condemnation! Revelation!) tankkaaminen motivoi opiskelemaan kieltä, johon siinä sivussa rakastuin.
9. Ammatillinen suuntautuminen
Päätin ruveta isona musiikkitoimittajaksi, jotta pääsisin edes haastattelemaan U2:ta. Harjoittelin haastattelukysymyksiä kesäiltaisin kallionkolossa, englanniksi tietysti. Keksin valmiiksi myös vastaukset. Ehkä minusta ei tosin olisi muutenkaan tullut pieneläinhoitajaa tai investointipankkiiria.
10. Anekdoottien haalinta
Jonotin konserttilippuja viideltä aamulla. Matkustin Irlantiin, kirjoitin etukäteen päättämäni sanat Windmill Lane -studion aitaan ja seisoin jalkakäytävällä Larry Mullen Juniorin lapsuudenkodin pensasaidan takana. Hankin keinoja kaihtamatta U2-postimerkkiarkin. Lähetin Adam Claytonille syntymäpäiväkortin. Opettelin Soundi-lehden Rattle & Hum -arvion sanasta sanaan ulkoa. Menin fanitapaamiseen, join liikaa ja herätin kiusallista huomiota. Ajan mittaan huomasin, että kun hahmottaa elämäänsä anekdootteina, voi helposti alkaa pitää esimerkiksi blogia.
11. Omien taipumusten tiedostaminen ja toteuttaminen
Jotenkin Bono osasi muotoilla sen paremmin kuin vanhemmat ja oppilaanohjaaja. "Just dream it up."
Tämän lurituksen aihelmia on sivuttu tässä blogissa ennenkin. Se ei siis ole ihan pelkkä tahdoton reaktio kirjailija Juha Itkosen huikaisevaan minä ja Bono -tilitykseen Image-lehdessä 2/2009. Ei Itkonen silti aivan viatonkaan ole. Hänen tekstinsä ovat paljolti vakuuttaneet minut siitä, että olen iässä, jossa nostalgialla alkaa olla katetta, ja että muutkin kuin suurten ikäluokkien ex-hipit saavat hahmottaa elämänsä käännekohtia populaarikulttuurin kautta.
Kirjoittamisen taustalle panin tietenkin soimaan Rattle & Hum -levyn. Se hidasti ja häiritsi kirjoittamista yllättävän paljon. Teos, jonka joka ainoan sävelen, sanan ja tauon osaa ulkoa, tunkee sisään sitä samaa kanavaa pitkin, josta omat ajatukset yrittävät ulos.
Asioita, jotka U2-yhtyeen Rattle & Hum -kiertuedokumentin näkeminen sai tapahtumaan eri tavalla kuin ne muuten luultavasti olisivat minulle tapahtuneet
1. Fani(t)us
Tunsin fani-sanan jo ennen kuin menin lahtelaiseen elokuvateatteriin tuona iltana, ja osasin varmaan aika nopeasti sieltä ulos tultuani määritellä tulleeni U2-faniksi. Fanius toimi sen jälkeen useita vuosia monien tekemisteni ja ajatusteni motiivina. Olen ottanut tyynesti tai melko tyynesti vastaan sanan pilkalliset konnotaatiot, ja isona olen jopa lukenut faniuden teoriaa. Minusta fanius on ennen kaikkea jalansijan löytämistä: oman kohdan sijoittamista johonkin, piirin pienentämistä ympärillä, ei-toivottujen toisten työntämistä kauemmas.
2. Musiikin merkitys
Värähdän vieraudentunteesta ajatellessani, millainen ihminen olisin nyt, jos populaarimusiikki olisi minulle pelkkää hittiradiokanavan liisteröimää tapettia. U2 teki minusta valikoivan, kriittisen ja maun monista merkityksistä tietoisen musiikinharrastajan. Oli haikea joskin ehkä objektiivisesti ottaen onnekas hetki, kun yhtye itse aikanaan putosi alati kapenevan musiikkimakuni ulkopuolelle. Siirryttyäni pianomenuettien velvollisuudentuntoisesta veivaamisesta kitaran rääkkäämiseen sain myös ensi kertaa kokea soittamisen iloa. Muutaman kerran jopa yhdessä soittamisen iloa, joka on iloista ylimpiä. Musiikki myös otti vastaan tunteita. Iässä, jossa tunteet olivat paljon itseä isompia ja niiden tunteminen pelottavaa, tuli musiikista viileä kaiuton avaruus, johon eläimellisinkin tuskanhuuto katosi.
3. Yleissivistys
Olisin kenties kuullut Bob Dylanista, Allen Ginsbergistä tai Pohjois-Irlannin tilanteesta aikanaan ilman U2:stakin, mutta samanlaisella vimmalla olisin tuskin pyrkinyt niihin perehtymään.
4. Ystäväpiiri
Ihan ensin tähän uuteen uskoon hurahtaminen teki minusta entistäkin yksinäisemmän, kun epämääräisen ulkopuolisuuden sijasta tunsin selkeää poikkeavuutta koulukavereiden joukosta. Mutta juuri faniminäni oli tarpeeksi rohkea julkaistakseen sen huomiota herättävän kirjeenvaihtoilmoituksen, johon vastanneet olivat harjoittaneet joukosta poikkeamisen taidetta jo pitempään ja opastivat minua tiellä eteenpäin. Myöhemmin rippileirillä soluttauduin U2-triviatietämykseni avulla itseäni suositumpien ihmisten porukkaan, jonka jäsenten keskuudessa nautin yhä vielä luottamusta ja nyttemmin myös alkoholia.
5. Yhteiskunnallinen tiedostaminen
Nykyisin hieman myötähäpeän Bonon palopuheita, mutta ilman niitä en olisi tullut tietoiseksi Amnestyn kaltaisten kansalaisjärjestöjen toiminnasta enkä ehkä hahmottaisi esimerkiksi politiikkaa juuri siitä kulmasta kuin nyt hahmotan. Ehkä vieläkin merkittävämpää oli kuitenkin se feminismin esiaste, jolle fanius sai ajatteluni kipuamaan. Poikienhan kuuluu haluta tulla idoliensa kaltaisiksi, kun taas tyttöjen kuuluu haluta mennä naimisiin näiden kanssa. Realistisena tyttönä päättelin nopeasti, ettei Bono tai edes The Edge missään olosuhteissa huolisi minua puolisokseen. Toisaalta en myöskään oppinut soittamaan kunnolla ja sävellysyritykseni olivat säälittäviä; tästä dilemmasta lasken lähteneeksi kehitykseni kohti sukupuolisensitiivistä todellisuuskäsitystä.
6. Tyttönä oleminen
No, en minä silti ihan kertaheitolla päässyt romanttisista haaveistani. Saksalainen kirjeystävä lähetti repaleisen A3-kokoisen julisteen, jonka ääressä hengitykseni kiivastui. Vielä sitä lierihattuakin enemmän rakastuin kyllä Bonon humaaniuteen ja hänen pudottelemiinsa nenäkkäänvilpittömiin sloganeihin. Ei meidän koulun pojat vaan. Faniuden - kuten kuulemma hevosharrastuksenkin - pitäisi ilmeisesti olla turvallinen tapa käsitellä orastavia tunnekuohuja vastakkaista sukupuolta kohtaan. Aikuisena olen kuitenkin kerran toisensa jälkeen haksahtanut muusikonrenttuihin.
7. Joukkoon kuuluminen
Kymmenien tuhansien samanmielisten kanssa stadionilla ulvominen on ammoisista ajoista asti herättänyt ihmisissä uskoa, toivoa ja vallankumousmielialaa. Ellen olisi saanut kokea sitä (kolmeen kertaan), olisin joku muu.
8. Englannin kieli
Jossakin lienee yhä tallessa kuuden liuskan lista sanoista, jotka piti etsiä sanakirjasta tämän Rolling Stonen Bono-haastattelun dekoodaamiseksi. Myös laulunsanojen (Dislocation! Separation! Condemnation! Revelation!) tankkaaminen motivoi opiskelemaan kieltä, johon siinä sivussa rakastuin.
9. Ammatillinen suuntautuminen
Päätin ruveta isona musiikkitoimittajaksi, jotta pääsisin edes haastattelemaan U2:ta. Harjoittelin haastattelukysymyksiä kesäiltaisin kallionkolossa, englanniksi tietysti. Keksin valmiiksi myös vastaukset. Ehkä minusta ei tosin olisi muutenkaan tullut pieneläinhoitajaa tai investointipankkiiria.
10. Anekdoottien haalinta
Jonotin konserttilippuja viideltä aamulla. Matkustin Irlantiin, kirjoitin etukäteen päättämäni sanat Windmill Lane -studion aitaan ja seisoin jalkakäytävällä Larry Mullen Juniorin lapsuudenkodin pensasaidan takana. Hankin keinoja kaihtamatta U2-postimerkkiarkin. Lähetin Adam Claytonille syntymäpäiväkortin. Opettelin Soundi-lehden Rattle & Hum -arvion sanasta sanaan ulkoa. Menin fanitapaamiseen, join liikaa ja herätin kiusallista huomiota. Ajan mittaan huomasin, että kun hahmottaa elämäänsä anekdootteina, voi helposti alkaa pitää esimerkiksi blogia.
11. Omien taipumusten tiedostaminen ja toteuttaminen
Jotenkin Bono osasi muotoilla sen paremmin kuin vanhemmat ja oppilaanohjaaja. "Just dream it up."
Tämän lurituksen aihelmia on sivuttu tässä blogissa ennenkin. Se ei siis ole ihan pelkkä tahdoton reaktio kirjailija Juha Itkosen huikaisevaan minä ja Bono -tilitykseen Image-lehdessä 2/2009. Ei Itkonen silti aivan viatonkaan ole. Hänen tekstinsä ovat paljolti vakuuttaneet minut siitä, että olen iässä, jossa nostalgialla alkaa olla katetta, ja että muutkin kuin suurten ikäluokkien ex-hipit saavat hahmottaa elämänsä käännekohtia populaarikulttuurin kautta.
Kirjoittamisen taustalle panin tietenkin soimaan Rattle & Hum -levyn. Se hidasti ja häiritsi kirjoittamista yllättävän paljon. Teos, jonka joka ainoan sävelen, sanan ja tauon osaa ulkoa, tunkee sisään sitä samaa kanavaa pitkin, josta omat ajatukset yrittävät ulos.
torstaina 21. toukokuuta 2009
Kyllikki Saari ei uinut Genesaretin järvessä
Siitä tietää, että uutisrintamalla on hiljaista, kun iltapäivälehdet julkaisevat kokooma-artikkeleita vanhoista rikoksista. Yleensä niissä on suttuisia valokuvia ihmisistä, joita yhdistää murhatuksi tuleminen tai katoaminen, joskus myös jokin muu ominaisuus, kuten lapsuus tai konventionaalinen naiskauneus. Kutakin rikosta kuvaillaan, paisutetaan niukkoja tietoja tai muotoillaan moneen kertaan kuullut vähän uusilla sanoilla. Juttu on äärimmäisen helppo tehdä, sillä lähteeksi riittävät lehden omat juttuarkistot vuosien varrelta. Ja sitten vain myymään irtonumeroita.
Ruotsalainen Aftonbladet julkaisi kolmen viikon takaisessa sunnuntainumerossaan artikkelin, jonka idea oli samantyyppinen. Toimittajat Kristina Edblom ja Kerstin Weigl olivat koonneet tiedot kaikista 153 naisesta, jotka 2000-luvulla ovat Ruotsissa saaneet surmansa parisuhdeväkivallan seurauksena. Monesta oli valokuvat ja melkein kaikista jotain henkilökohtaista, usein omaisten kertomaa tietoa: lapsista, työstä, haaveista, harrastuksista. Sen jälkeen kerrottiin kuolintapa ja suhde surmaajaan. Juttu on luettavissa täältä, mutta paperilehdessä vaikutus oli kenties vielä tehokkaampi: lista jatkui aukeama aukeaman perään, ja lukijan paha olo senkun yltyi. Tällainen valtavasti työtä vaatinut erikoisreportaasi oli tietenkin nostettu myös etusivulle, otsikkona oli Dödade av sina män.
Olen nähnyt suomalaislehdissä varmaan kymmenittäin juttuja, joissa kierrätetään muutamaa tunnettua rikostapausta. Kuin lukisi ultrakevyttä pikaversiota dekkarista: nopea rikosviihdepläjäys on näppärä nauttia kahvitauolla. Mitään Aftonbladetin jutun tapaista en ole nähnyt ikinä. Tarkoitukseni oli lopettaa viisastelevasti muotoiltuun retoriseen kysymykseen, joka osoittaisi, että kyllähän me kaikki tiedämme, miksen ole. Mutta tiedämmekö me? Kun vähän mietin, niin huomasin, että en minä ainakaan tiedä.
Ruotsalainen Aftonbladet julkaisi kolmen viikon takaisessa sunnuntainumerossaan artikkelin, jonka idea oli samantyyppinen. Toimittajat Kristina Edblom ja Kerstin Weigl olivat koonneet tiedot kaikista 153 naisesta, jotka 2000-luvulla ovat Ruotsissa saaneet surmansa parisuhdeväkivallan seurauksena. Monesta oli valokuvat ja melkein kaikista jotain henkilökohtaista, usein omaisten kertomaa tietoa: lapsista, työstä, haaveista, harrastuksista. Sen jälkeen kerrottiin kuolintapa ja suhde surmaajaan. Juttu on luettavissa täältä, mutta paperilehdessä vaikutus oli kenties vielä tehokkaampi: lista jatkui aukeama aukeaman perään, ja lukijan paha olo senkun yltyi. Tällainen valtavasti työtä vaatinut erikoisreportaasi oli tietenkin nostettu myös etusivulle, otsikkona oli Dödade av sina män.
Olen nähnyt suomalaislehdissä varmaan kymmenittäin juttuja, joissa kierrätetään muutamaa tunnettua rikostapausta. Kuin lukisi ultrakevyttä pikaversiota dekkarista: nopea rikosviihdepläjäys on näppärä nauttia kahvitauolla. Mitään Aftonbladetin jutun tapaista en ole nähnyt ikinä. Tarkoitukseni oli lopettaa viisastelevasti muotoiltuun retoriseen kysymykseen, joka osoittaisi, että kyllähän me kaikki tiedämme, miksen ole. Mutta tiedämmekö me? Kun vähän mietin, niin huomasin, että en minä ainakaan tiedä.
lauantaina 9. toukokuuta 2009
Kategorioita
Siroluiset Anna-nimiset tytöt
Asiat, joista eri mieltä oleminen tekee ihmisestä mielenkiintoisen
Juuri ennen nukahtamista saadut ideat joita ei muista aamulla
Häivähtävät ymmärryksen hetket siitä, minkälaista joskus ennen oli
Vauvalehtien yhä uudelleen toistuvat jutunaiheet
Valokuvat aiheista, joita kukaan ei halua katsoa
Fiktiiviset henkilöt, jotka kertovat keksijöistään enemmän kuin nämä tietävät
Ruoat ja muut syötävät, joissa on kookoshiutaleita
Kliseiset kevään merkit
Häpeäntunteet, joiden tunteminen hävettää
Sanat, jotka tulevat ensimmäisenä mieleen kun saa tai täytyy sanoa ihan mitä tahansa
Asiat, jotka muka kuuluu tietää
Kirjat, joiden sisältö olisi paremmin sopinut julkaistavaksi toisessa mediassa
Harmittomat mutta ei-toivotut kosketukset
Ulkomusiikilliset keinot
Agraariajalta periytyvät sanonnat, joiden kirjaimellinen merkitys on unohtunut
Lehtijutut, joiden kirjoittaja jutun perusteella vaikuttaa mukavalta
Sanonnat, joiden esiintymistiheyden nousu kertoo puhujan hermostuneisuudesta
Tavat olla osoittamatta ettei ymmärrä
Syyt puhua säästä
Asiat, joista eri mieltä oleminen tekee ihmisestä mielenkiintoisen
Juuri ennen nukahtamista saadut ideat joita ei muista aamulla
Häivähtävät ymmärryksen hetket siitä, minkälaista joskus ennen oli
Vauvalehtien yhä uudelleen toistuvat jutunaiheet
Valokuvat aiheista, joita kukaan ei halua katsoa
Fiktiiviset henkilöt, jotka kertovat keksijöistään enemmän kuin nämä tietävät
Ruoat ja muut syötävät, joissa on kookoshiutaleita
Kliseiset kevään merkit
Häpeäntunteet, joiden tunteminen hävettää
Sanat, jotka tulevat ensimmäisenä mieleen kun saa tai täytyy sanoa ihan mitä tahansa
Asiat, jotka muka kuuluu tietää
Kirjat, joiden sisältö olisi paremmin sopinut julkaistavaksi toisessa mediassa
Harmittomat mutta ei-toivotut kosketukset
Ulkomusiikilliset keinot
Agraariajalta periytyvät sanonnat, joiden kirjaimellinen merkitys on unohtunut
Lehtijutut, joiden kirjoittaja jutun perusteella vaikuttaa mukavalta
Sanonnat, joiden esiintymistiheyden nousu kertoo puhujan hermostuneisuudesta
Tavat olla osoittamatta ettei ymmärrä
Syyt puhua säästä
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
