I feel numb, too much is not enough

Vielä hetken on toukokuu. Tässä toukokuussa (tarkemman ajankohdan olen unohtanut) tuli kuluneeksi kaksikymmentä vuotta siitä, kun elämäni sai suunnan kohti sitä mitä se on nyt.

Asioita, jotka U2-yhtyeen Rattle & Hum -kiertuedokumentin näkeminen sai tapahtumaan eri tavalla kuin ne muuten luultavasti olisivat minulle tapahtuneet

1. Fani(t)us
Tunsin fani-sanan jo ennen kuin menin lahtelaiseen elokuvateatteriin tuona iltana, ja osasin varmaan aika nopeasti sieltä ulos tultuani määritellä tulleeni U2-faniksi. Fanius toimi sen jälkeen useita vuosia monien tekemisteni ja ajatusteni motiivina. Olen ottanut tyynesti tai melko tyynesti vastaan sanan pilkalliset konnotaatiot, ja isona olen jopa lukenut faniuden teoriaa. Minusta fanius on ennen kaikkea jalansijan löytämistä: oman kohdan sijoittamista johonkin, piirin pienentämistä ympärillä, ei-toivottujen toisten työntämistä kauemmas.

2. Musiikin merkitys
Värähdän vieraudentunteesta ajatellessani, millainen ihminen olisin nyt, jos populaarimusiikki olisi minulle pelkkää hittiradiokanavan liisteröimää tapettia. U2 teki minusta valikoivan, kriittisen ja maun monista merkityksistä tietoisen musiikinharrastajan. Oli haikea joskin ehkä objektiivisesti ottaen onnekas hetki, kun yhtye itse aikanaan putosi alati kapenevan musiikkimakuni ulkopuolelle. Siirryttyäni pianomenuettien velvollisuudentuntoisesta veivaamisesta kitaran rääkkäämiseen sain myös ensi kertaa kokea soittamisen iloa. Muutaman kerran jopa yhdessä soittamisen iloa, joka on iloista ylimpiä. Musiikki myös otti vastaan tunteita. Iässä, jossa tunteet olivat paljon itseä isompia ja niiden tunteminen pelottavaa, tuli musiikista viileä kaiuton avaruus, johon eläimellisinkin tuskanhuuto katosi.

3. Yleissivistys
Olisin kenties kuullut Bob Dylanista, Allen Ginsbergistä tai Pohjois-Irlannin tilanteesta aikanaan ilman U2:stakin, mutta samanlaisella vimmalla olisin tuskin pyrkinyt niihin perehtymään.

4. Ystäväpiiri
Ihan ensin tähän uuteen uskoon hurahtaminen teki minusta entistäkin yksinäisemmän, kun epämääräisen ulkopuolisuuden sijasta tunsin selkeää poikkeavuutta koulukavereiden joukosta. Mutta juuri faniminäni oli tarpeeksi rohkea julkaistakseen sen huomiota herättävän kirjeenvaihtoilmoituksen, johon vastanneet olivat harjoittaneet joukosta poikkeamisen taidetta jo pitempään ja opastivat minua tiellä eteenpäin. Myöhemmin rippileirillä soluttauduin U2-triviatietämykseni avulla itseäni suositumpien ihmisten porukkaan, jonka jäsenten keskuudessa nautin yhä vielä luottamusta ja nyttemmin myös alkoholia.

5. Yhteiskunnallinen tiedostaminen
Nykyisin hieman myötähäpeän Bonon palopuheita, mutta ilman niitä en olisi tullut tietoiseksi Amnestyn kaltaisten kansalaisjärjestöjen toiminnasta enkä ehkä hahmottaisi esimerkiksi politiikkaa juuri siitä kulmasta kuin nyt hahmotan. Ehkä vieläkin merkittävämpää oli kuitenkin se feminismin esiaste, jolle fanius sai ajatteluni kipuamaan. Poikienhan kuuluu haluta tulla idoliensa kaltaisiksi, kun taas tyttöjen kuuluu haluta mennä naimisiin näiden kanssa. Realistisena tyttönä päättelin nopeasti, ettei Bono tai edes The Edge missään olosuhteissa huolisi minua puolisokseen. Toisaalta en myöskään oppinut soittamaan kunnolla ja sävellysyritykseni olivat säälittäviä; tästä dilemmasta lasken lähteneeksi kehitykseni kohti sukupuolisensitiivistä todellisuuskäsitystä.

6. Tyttönä oleminen
No, en minä silti ihan kertaheitolla päässyt romanttisista haaveistani. Saksalainen kirjeystävä lähetti repaleisen A3-kokoisen julisteen, jonka ääressä hengitykseni kiivastui. Vielä sitä lierihattuakin enemmän rakastuin kyllä Bonon humaaniuteen ja hänen pudottelemiinsa nenäkkäänvilpittömiin sloganeihin. Ei meidän koulun pojat vaan. Faniuden - kuten kuulemma hevosharrastuksenkin - pitäisi ilmeisesti olla turvallinen tapa käsitellä orastavia tunnekuohuja vastakkaista sukupuolta kohtaan. Aikuisena olen kuitenkin kerran toisensa jälkeen haksahtanut muusikonrenttuihin.

7. Joukkoon kuuluminen
Kymmenien tuhansien samanmielisten kanssa stadionilla ulvominen on ammoisista ajoista asti herättänyt ihmisissä uskoa, toivoa ja vallankumousmielialaa. Ellen olisi saanut kokea sitä (kolmeen kertaan), olisin joku muu.

8. Englannin kieli
Jossakin lienee yhä tallessa kuuden liuskan lista sanoista, jotka piti etsiä sanakirjasta tämän Rolling Stonen Bono-haastattelun dekoodaamiseksi. Myös laulunsanojen (Dislocation! Separation! Condemnation! Revelation!) tankkaaminen motivoi opiskelemaan kieltä, johon siinä sivussa rakastuin.

9. Ammatillinen suuntautuminen
Päätin ruveta isona musiikkitoimittajaksi, jotta pääsisin edes haastattelemaan U2:ta. Harjoittelin haastattelukysymyksiä kesäiltaisin kallionkolossa, englanniksi tietysti. Keksin valmiiksi myös vastaukset. Ehkä minusta ei tosin olisi muutenkaan tullut pieneläinhoitajaa tai investointipankkiiria.

10. Anekdoottien haalinta
Jonotin konserttilippuja viideltä aamulla. Matkustin Irlantiin, kirjoitin etukäteen päättämäni sanat Windmill Lane -studion aitaan ja seisoin jalkakäytävällä Larry Mullen Juniorin lapsuudenkodin pensasaidan takana. Hankin keinoja kaihtamatta U2-postimerkkiarkin. Lähetin Adam Claytonille syntymäpäiväkortin. Opettelin Soundi-lehden Rattle & Hum -arvion sanasta sanaan ulkoa. Menin fanitapaamiseen, join liikaa ja herätin kiusallista huomiota. Ajan mittaan huomasin, että kun hahmottaa elämäänsä anekdootteina, voi helposti alkaa pitää esimerkiksi blogia.

11. Omien taipumusten tiedostaminen ja toteuttaminen
Jotenkin Bono osasi muotoilla sen paremmin kuin vanhemmat ja oppilaanohjaaja. "Just dream it up."

Tämän lurituksen aihelmia on sivuttu tässä blogissa ennenkin. Se ei siis ole ihan pelkkä tahdoton reaktio kirjailija Juha Itkosen huikaisevaan minä ja Bono -tilitykseen Image-lehdessä 2/2009. Ei Itkonen silti aivan viatonkaan ole. Hänen tekstinsä ovat paljolti vakuuttaneet minut siitä, että olen iässä, jossa nostalgialla alkaa olla katetta, ja että muutkin kuin suurten ikäluokkien ex-hipit saavat hahmottaa elämänsä käännekohtia populaarikulttuurin kautta.

Kirjoittamisen taustalle panin tietenkin soimaan Rattle & Hum -levyn. Se hidasti ja häiritsi kirjoittamista yllättävän paljon. Teos, jonka joka ainoan sävelen, sanan ja tauon osaa ulkoa, tunkee sisään sitä samaa kanavaa pitkin, josta omat ajatukset yrittävät ulos.

Kyllikki Saari ei uinut Genesaretin järvessä

Siitä tietää, että uutisrintamalla on hiljaista, kun iltapäivälehdet julkaisevat kokooma-artikkeleita vanhoista rikoksista. Yleensä niissä on suttuisia valokuvia ihmisistä, joita yhdistää murhatuksi tuleminen tai katoaminen, joskus myös jokin muu ominaisuus, kuten lapsuus tai konventionaalinen naiskauneus. Kutakin rikosta kuvaillaan, paisutetaan niukkoja tietoja tai muotoillaan moneen kertaan kuullut vähän uusilla sanoilla. Juttu on äärimmäisen helppo tehdä, sillä lähteeksi riittävät lehden omat juttuarkistot vuosien varrelta. Ja sitten vain myymään irtonumeroita.

Ruotsalainen Aftonbladet julkaisi kolmen viikon takaisessa sunnuntainumerossaan artikkelin, jonka idea oli samantyyppinen. Toimittajat Kristina Edblom ja Kerstin Weigl olivat koonneet tiedot kaikista 153 naisesta, jotka 2000-luvulla ovat Ruotsissa saaneet surmansa parisuhdeväkivallan seurauksena. Monesta oli valokuvat ja melkein kaikista jotain henkilökohtaista, usein omaisten kertomaa tietoa: lapsista, työstä, haaveista, harrastuksista. Sen jälkeen kerrottiin kuolintapa ja suhde surmaajaan. Juttu on luettavissa täältä, mutta paperilehdessä vaikutus oli kenties vielä tehokkaampi: lista jatkui aukeama aukeaman perään, ja lukijan paha olo senkun yltyi. Tällainen valtavasti työtä vaatinut erikoisreportaasi oli tietenkin nostettu myös etusivulle, otsikkona oli Dödade av sina män.

Olen nähnyt suomalaislehdissä varmaan kymmenittäin juttuja, joissa kierrätetään muutamaa tunnettua rikostapausta. Kuin lukisi ultrakevyttä pikaversiota dekkarista: nopea rikosviihdepläjäys on näppärä nauttia kahvitauolla. Mitään Aftonbladetin jutun tapaista en ole nähnyt ikinä. Tarkoitukseni oli lopettaa viisastelevasti muotoiltuun retoriseen kysymykseen, joka osoittaisi, että kyllähän me kaikki tiedämme, miksen ole. Mutta tiedämmekö me? Kun vähän mietin, niin huomasin, että en minä ainakaan tiedä.

Kategorioita

Siroluiset Anna-nimiset tytöt
Asiat, joista eri mieltä oleminen tekee ihmisestä mielenkiintoisen
Juuri ennen nukahtamista saadut ideat joita ei muista aamulla
Häivähtävät ymmärryksen hetket siitä, minkälaista joskus ennen oli
Vauvalehtien yhä uudelleen toistuvat jutunaiheet
Valokuvat aiheista, joita kukaan ei halua katsoa
Fiktiiviset henkilöt, jotka kertovat keksijöistään enemmän kuin nämä tietävät
Ruoat ja muut syötävät, joissa on kookoshiutaleita
Kliseiset kevään merkit
Häpeäntunteet, joiden tunteminen hävettää
Sanat, jotka tulevat ensimmäisenä mieleen kun saa tai täytyy sanoa ihan mitä tahansa
Asiat, jotka muka kuuluu tietää
Kirjat, joiden sisältö olisi paremmin sopinut julkaistavaksi toisessa mediassa
Harmittomat mutta ei-toivotut kosketukset
Ulkomusiikilliset keinot
Agraariajalta periytyvät sanonnat, joiden kirjaimellinen merkitys on unohtunut
Lehtijutut, joiden kirjoittaja jutun perusteella vaikuttaa mukavalta
Sanonnat, joiden esiintymistiheyden nousu kertoo puhujan hermostuneisuudesta
Tavat olla osoittamatta ettei ymmärrä
Syyt puhua säästä

Shoreline

1. Tänä keväänä olen tajunnut, että kirjoittamisella on kiintiö. En koskaan enää halua täyttää sitä reunoja myöten tilaustyöllä, tekstillä jonka olisi voinut kirjoittaa kuka tahansa.

2. Olen lukenut pitkään vain dekkareita, työpapereita ja englannin kieltä. Äsken luin Nuori Voima -lehteä. Sitä ennen olin baarissa ja join karpalomehua. Nuoren Voiman lukeminen tuntui vähän samalta. Siltä että näki paremmin eikä huonommin, että tuntui vahvalta nousta ja lähteä. Pakenemislukeminen muistuttaa neljännen tuopin hakemista. Kuulaankirpeän asiatekstin lukeminen omalla kielellä muistuttaa pelotta kohti menemistä.

3. Kun minä luen työpapereita, luen yleensä kaunokirjallisuutta; hetken vielä julkaisematonta tai ikuisesti sellaiseksi jäävää. Se on raskasta, koska se muistuttaa jo julkaistun kaunokirjallisuuden lukemista niin paljon vaikka ei saisi muistuttaa sitä vähääkään. Sellaisen tekstin ei saa koskaan antaa viedä, aivan kuten tilattu teksti ei saa koskaan viedä kirjoittajaansa.

4. Asun nykyisin yksin. Haluaisin olla ihminen, joka voi sanoa ”olen sellainen ihminen, joka viihtyy yksin”, mutta niin ei ole. Olen harvoin ollut niin onnellinen kuin ystävien kanssa matkustaessa, silloin kun on nimenomaan tarkoitus olla koko ajan yhdessä. Yksin olen mieluiten niin että joku näkee.

5. Olin Pariisissa. En olisi halunnut tulla pois, mennä töihin, oleskella autiossa asunnossa ja kulkea kaduilla miettimättä mistä käännytään. Luulen, että annan allegoriseksi yläotsikoksi kaikelle sille, mitä tahdon tahtoa olla, sanan pariisitar. Pariisitar uskaltaa hymyillä. Pariisitar ei häkelly, hermoile eikä häpeä ennen kuin siihen on aihetta. Pariisitar arvostaa omia ajatuksiaan niin paljon ettei pyytele niitä anteeksi eikä epäröi niiden sanotuksi tulemisen arvoa. Pariisitar ei pidä itsensä sättimistä hyvänä small talk -aiheena. Pariisitar on suopea peilikuvalleen ja käyttää kaulakoruja.

6. Siitä on jo monta vuotta, kun minuun tuli suuri harmaus. Sen sävy vaihtelee, mustan luonakin on käyty, toisessa päässä ei kuitenkaan ole valkoista vaan kapea siveltimenveto joka sulaa väriksi. Muistelen, että harmaa hulahti ylitseni suunnilleen silloin kun aloin peitellä patetiataipumustani. Pariisitar ei pelkää värejä. Hän lukee ja joskus kirjoittaa kuulaankirpeää asiatekstiä. Menee kohti.

7. Minun nimeni on Lotta ja olen tosikko.