Kello ja heiluri

Olen ollut kaksi päivää paikassa, jossa kukaan ei tunne minua. Neljä päivää vielä jäljellä.

Kun kukaan ei tunne, on kannettava mukanaan kaikkea, mitä haluaa toisten tietävän tai huomioivan. Kukaan ei tiedä, mikä keskustelunaihe satuttaa minua tai toisaalta saa minut puhkeamaan sietämättömään monologiin. Kukaan ei arvaa, miksi hymyilin juuri tuolle vitsille ja toiselle tuhahdin, ellen erikseen selitä. Kukaan ei kuule puheessani alaviitteitä sen kummemmin kuin hymiöitäkään. Kukaan ei ilahdu saapumisestani paikalle, mutta eipä kukaan petykään ennen kuin avaan suuni. Kukaan ei kaipaa jos vetäydyn taustalle, kukaan ei peräänny kunnioittavasti kauemmas kuuntelemaan jos avaan suuni tietystä aiheesta, kukaan ei vertaa tekemisiäni siihen mitä tein silloin kerran tai viime viikolla. Olo on orpo mutta samalla hieno, irtonainen, vapaasti liikkumaan pääsevä.

Etukäteen suunnittelin laiskasti kehittäväni tälle viikolle jonkinlaisen salaperäisen ja huikentelevan pariisitaridentiteetin, mutta käytännössä olen tietenkin käyttäytynyt samalla tavalla kuin aina muulloinkin (paitsi että uskaltauduin tänään solmimaan turvakaulahuivistani turbaanin ja huomasin pitäväni siitä). Se on silti vähän eri tapa, kun sitä ympäröi vieras paikka ja vieras yhteisö. Seuraukset olivat alkuun itsellenikin jatkuvia yllätyksiä. Tänään alkoi ilmassa kuitenkin olla merkkejä tutustumisesta ja asemien juurruttamisesta. Kaksi päivää tunteneiden kesken alkaa pienessä mittakaavassa jo tapahtua ihan samoja asioita kuin kaksikymmentä vuotta tunteneiden: olettamista ja oletuksen mukaan käyttäytymistä, odottamista, pettymistä ja rentoutumista.

Mitä tunteminen muuta onkaan kuin rentoutumista, skarppaamasta lakkaamista, vähemmällä pääsemään pyrkimistä ja silti eikun juuri siksi rauhassa olemista, lepäämistä jonkin varassa.