I feel numb, too much is not enough

Vielä hetken on toukokuu. Tässä toukokuussa (tarkemman ajankohdan olen unohtanut) tuli kuluneeksi kaksikymmentä vuotta siitä, kun elämäni sai suunnan kohti sitä mitä se on nyt.

Asioita, jotka U2-yhtyeen Rattle & Hum -kiertuedokumentin näkeminen sai tapahtumaan eri tavalla kuin ne muuten luultavasti olisivat minulle tapahtuneet

1. Fani(t)us
Tunsin fani-sanan jo ennen kuin menin lahtelaiseen elokuvateatteriin tuona iltana, ja osasin varmaan aika nopeasti sieltä ulos tultuani määritellä tulleeni U2-faniksi. Fanius toimi sen jälkeen useita vuosia monien tekemisteni ja ajatusteni motiivina. Olen ottanut tyynesti tai melko tyynesti vastaan sanan pilkalliset konnotaatiot, ja isona olen jopa lukenut faniuden teoriaa. Minusta fanius on ennen kaikkea jalansijan löytämistä: oman kohdan sijoittamista johonkin, piirin pienentämistä ympärillä, ei-toivottujen toisten työntämistä kauemmas.

2. Musiikin merkitys
Värähdän vieraudentunteesta ajatellessani, millainen ihminen olisin nyt, jos populaarimusiikki olisi minulle pelkkää hittiradiokanavan liisteröimää tapettia. U2 teki minusta valikoivan, kriittisen ja maun monista merkityksistä tietoisen musiikinharrastajan. Oli haikea joskin ehkä objektiivisesti ottaen onnekas hetki, kun yhtye itse aikanaan putosi alati kapenevan musiikkimakuni ulkopuolelle. Siirryttyäni pianomenuettien velvollisuudentuntoisesta veivaamisesta kitaran rääkkäämiseen sain myös ensi kertaa kokea soittamisen iloa. Muutaman kerran jopa yhdessä soittamisen iloa, joka on iloista ylimpiä. Musiikki myös otti vastaan tunteita. Iässä, jossa tunteet olivat paljon itseä isompia ja niiden tunteminen pelottavaa, tuli musiikista viileä kaiuton avaruus, johon eläimellisinkin tuskanhuuto katosi.

3. Yleissivistys
Olisin kenties kuullut Bob Dylanista, Allen Ginsbergistä tai Pohjois-Irlannin tilanteesta aikanaan ilman U2:stakin, mutta samanlaisella vimmalla olisin tuskin pyrkinyt niihin perehtymään.

4. Ystäväpiiri
Ihan ensin tähän uuteen uskoon hurahtaminen teki minusta entistäkin yksinäisemmän, kun epämääräisen ulkopuolisuuden sijasta tunsin selkeää poikkeavuutta koulukavereiden joukosta. Mutta juuri faniminäni oli tarpeeksi rohkea julkaistakseen sen huomiota herättävän kirjeenvaihtoilmoituksen, johon vastanneet olivat harjoittaneet joukosta poikkeamisen taidetta jo pitempään ja opastivat minua tiellä eteenpäin. Myöhemmin rippileirillä soluttauduin U2-triviatietämykseni avulla itseäni suositumpien ihmisten porukkaan, jonka jäsenten keskuudessa nautin yhä vielä luottamusta ja nyttemmin myös alkoholia.

5. Yhteiskunnallinen tiedostaminen
Nykyisin hieman myötähäpeän Bonon palopuheita, mutta ilman niitä en olisi tullut tietoiseksi Amnestyn kaltaisten kansalaisjärjestöjen toiminnasta enkä ehkä hahmottaisi esimerkiksi politiikkaa juuri siitä kulmasta kuin nyt hahmotan. Ehkä vieläkin merkittävämpää oli kuitenkin se feminismin esiaste, jolle fanius sai ajatteluni kipuamaan. Poikienhan kuuluu haluta tulla idoliensa kaltaisiksi, kun taas tyttöjen kuuluu haluta mennä naimisiin näiden kanssa. Realistisena tyttönä päättelin nopeasti, ettei Bono tai edes The Edge missään olosuhteissa huolisi minua puolisokseen. Toisaalta en myöskään oppinut soittamaan kunnolla ja sävellysyritykseni olivat säälittäviä; tästä dilemmasta lasken lähteneeksi kehitykseni kohti sukupuolisensitiivistä todellisuuskäsitystä.

6. Tyttönä oleminen
No, en minä silti ihan kertaheitolla päässyt romanttisista haaveistani. Saksalainen kirjeystävä lähetti repaleisen A3-kokoisen julisteen, jonka ääressä hengitykseni kiivastui. Vielä sitä lierihattuakin enemmän rakastuin kyllä Bonon humaaniuteen ja hänen pudottelemiinsa nenäkkäänvilpittömiin sloganeihin. Ei meidän koulun pojat vaan. Faniuden - kuten kuulemma hevosharrastuksenkin - pitäisi ilmeisesti olla turvallinen tapa käsitellä orastavia tunnekuohuja vastakkaista sukupuolta kohtaan. Aikuisena olen kuitenkin kerran toisensa jälkeen haksahtanut muusikonrenttuihin.

7. Joukkoon kuuluminen
Kymmenien tuhansien samanmielisten kanssa stadionilla ulvominen on ammoisista ajoista asti herättänyt ihmisissä uskoa, toivoa ja vallankumousmielialaa. Ellen olisi saanut kokea sitä (kolmeen kertaan), olisin joku muu.

8. Englannin kieli
Jossakin lienee yhä tallessa kuuden liuskan lista sanoista, jotka piti etsiä sanakirjasta tämän Rolling Stonen Bono-haastattelun dekoodaamiseksi. Myös laulunsanojen (Dislocation! Separation! Condemnation! Revelation!) tankkaaminen motivoi opiskelemaan kieltä, johon siinä sivussa rakastuin.

9. Ammatillinen suuntautuminen
Päätin ruveta isona musiikkitoimittajaksi, jotta pääsisin edes haastattelemaan U2:ta. Harjoittelin haastattelukysymyksiä kesäiltaisin kallionkolossa, englanniksi tietysti. Keksin valmiiksi myös vastaukset. Ehkä minusta ei tosin olisi muutenkaan tullut pieneläinhoitajaa tai investointipankkiiria.

10. Anekdoottien haalinta
Jonotin konserttilippuja viideltä aamulla. Matkustin Irlantiin, kirjoitin etukäteen päättämäni sanat Windmill Lane -studion aitaan ja seisoin jalkakäytävällä Larry Mullen Juniorin lapsuudenkodin pensasaidan takana. Hankin keinoja kaihtamatta U2-postimerkkiarkin. Lähetin Adam Claytonille syntymäpäiväkortin. Opettelin Soundi-lehden Rattle & Hum -arvion sanasta sanaan ulkoa. Menin fanitapaamiseen, join liikaa ja herätin kiusallista huomiota. Ajan mittaan huomasin, että kun hahmottaa elämäänsä anekdootteina, voi helposti alkaa pitää esimerkiksi blogia.

11. Omien taipumusten tiedostaminen ja toteuttaminen
Jotenkin Bono osasi muotoilla sen paremmin kuin vanhemmat ja oppilaanohjaaja. "Just dream it up."

Tämän lurituksen aihelmia on sivuttu tässä blogissa ennenkin. Se ei siis ole ihan pelkkä tahdoton reaktio kirjailija Juha Itkosen huikaisevaan minä ja Bono -tilitykseen Image-lehdessä 2/2009. Ei Itkonen silti aivan viatonkaan ole. Hänen tekstinsä ovat paljolti vakuuttaneet minut siitä, että olen iässä, jossa nostalgialla alkaa olla katetta, ja että muutkin kuin suurten ikäluokkien ex-hipit saavat hahmottaa elämänsä käännekohtia populaarikulttuurin kautta.

Kirjoittamisen taustalle panin tietenkin soimaan Rattle & Hum -levyn. Se hidasti ja häiritsi kirjoittamista yllättävän paljon. Teos, jonka joka ainoan sävelen, sanan ja tauon osaa ulkoa, tunkee sisään sitä samaa kanavaa pitkin, josta omat ajatukset yrittävät ulos.